"Miksi te siellä oikein kyykitte?"

Parikin kertaa on tullut vastaan tilanne, jossa ihmiset ovat kummastelleet, miksi oikein hääräämme Huipulla. Senhän piti olla uusi luontoalue, eikä hoidettua puistoa. Miksei luontoa voisi vain jättää oman onnensa nojaan?

Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin Huipun tarkoitus on alusta asti ollut kerätä talteen erilaisia palasia rakennusten ja muun maankäytön alle jääneistä helsinkiläisistä luontokohteista. Huipun rinteeseen on esimerkiksi siirretty lehtomaata Vuosaaren sataman alle jääneestä Käärmeniemen lehdosta, jolloin palanen kyseisen lehdon kasvillisuutta on onnistuttu säilömään Helsinkiin. Toisena esimerkkinä voidaan mainita Huipun läheisen tyynylaava-alueen omalaatuinen paahdekasvillisuus, joka on onnistuneesti siirretty Huipun laelle. Vuosaarenhuipun tarkoitus on siis olla jotakin luontoalueen ja ulkoilmamuseon väliltä, joten on luonnollista, että eri alueet halutaan saada kehittymään oikeaan suuntaan - eli esimerkiksi pidetään huoli, etteivät vieraslajit valloita alueita. Tarkoitus on vähentää hoitoa asteittain, kun luonto kehittyy niin pitkälle, että se ylläpitää itsensä halutunlaisena.

 

Tähän olisi tarkoitus saada nousemaan Kruunuvuorenrannan lehtojen kasvillisuus. Ilman hoitoa siihen tulisi todennäköisesti pelkkä lupiinimeri. Kuva vuodelta 2013.

Toisekseen, erilaisten hyödyllisten häiriöiden ja avomaan raivaamisen merkitystä luonnolle ei kannata aliarvioida. Vuosaarenhuipun luontoarvot keskittyvät ennen kaikkea avomaiden - niittyjen, ketojen, paahdealueiden - lajistoihin. Ja ne eivät olisi olemassa Huipulla ilman aktiivista kitkemistä, raivaamista ja avaamista.

Suomen uhanalaisista lajeista yli 20 % on uhanalaisia siksi, että laadukkaita avomaita on liian vähän. Näitä lajeja tavataan kutsua "kulttuurilajeiksi", sillä ne esiintyvät ennen kaikkea vanhoissa kulttuuriympäristöissä, kuten hakamailla, kartanonpuistoissa tai laidunniityillä, joiden umpeenkasvu on estetty joko kotieläinten tai viikatteen avulla. Uhanalaisia kulttuurilajeja on Suomessa yli 1800, ja siihen vielä ei-uhanalaiset päälle, kyse ei siis ole pienestä lajimäärästä. Kulttuurilajien historia ulottuu kuitenkin ihmistoimintaa kauemmaksi: ei tuollainen monimuotoisuus kehity siinä reilussa parissa tuhannessa vuodessa, jona ihminen on oikeasti vaikuttanut Euroopan luontoon.

Jääkauden jälkeen, tuhansia vuosia sitten Eurooppa ja Pohjola olivat suurten nisäkkäiden temmellyskenttää. Täällä oli mammutteja, villasarvikuonoja, visenttejä ja muuta ns. megafaunaa. Ja niitä oli paljon. Nykykäsityksen mukaan Euraasian megafaunamäärät ovat olleet verrannollisia nykyisiin Afrikan savanneihin. Tuollainen määrä isoja laiduntajia - joista osa söi myös havupuuta - on tallannut, syönyt ja kuluttanut valtavia määriä metsiä, taimikoita ja niittyjä. Suomenkaan metsät eivät ole esimerkiksi olleet pelkkää vanhaa aarniometsää, vaan joukossa on ollut eriasteisesti kulutettuja metsiä.

Megafaunan ylläpitämää avomaata. Kuva: Wikipedia, CC-lisenssi

Megafaunan ansiosta Euroopassa on siis ollut luonnostaan paljon erilaisia niittyjä, ketoja ja muita avomaita, joille on luonnollisesti kehittynyt ihan omanlainen lajistonsa: ne "kulttuurilajit", jotka pitävät auringon paahteesta ja ovat alttiita umpeenkasvulle.

Sitten tuli ihminen. Muutama tuhat vuotta sitten Euraasian megafauna, ne mammutit ja villasarvikuonot, kirjaimellisesti metsästettiin sukupuuttoon. Samalla loppui heinikoiden raivaus herkiltä kedoilta ja pajupuskien syöminen niittyjä peittämästä.

Onneksi ihminen toi mukanaan myös kulutusta, eli perinteistä maataloustoimintaa. Mammutit korvaantuivat lehmillä, lampailla, hevosilla ja viikatteilla. Karjalan kunnaat pidettin avoimina kaskeamalla, ja niittyjä valtaavat heinikot katosivat kotieläinten suihin. Avomaiden lajistolla oli jälleen hyvät oltavat. Tuskin lajisto oli täysin samanlainen kuin mammuttien aikaan, mutta monimuotoinen ja rakenteeltaan samankaltainen yhtä kaikki.

1900-luvun ajan maatalouden tehostumisen sivutuotteena perinteiset maatalousympäristöt ovat käyneet vähiin. Kotieläimet eivät enää käyskentele laitumilla, vaan saavat rehunsa yksipuolisilta pelloilta. Monimuotoiselle niitty- ja ketolajistolle ei ole enää sijaa, ja vanhat niityt ja kedot joko kasvavat umpeen tai on muutettu pelloiksi.

Mikäli siis haluamme säilyttää avomaan lajiston osana luontoamme, täytyy ihmisen itsensä ylläpitää sopivia elinympäristöjä. Se tarkoittaa juuri juolavehnän kitkemistä hietikoilta, heinän niittämistä kukkaniityiltä, pajujen raivaamista lehdoista ja niin edelleen.

Sitä me täällä Huipulla teemme. Kitkemme ja niitämme biodiversiteetti mielessä valikoiden erilaisia kasveja, jotka muuten valtaisivat monimuotoiset avomaamme. Yritämme huomioida monipuolisesti erilaisia eliöryhmiä pistiäisistä lintuihin ja kasveista hämähäkkeihin, jotta tälle pienelle alueelle saataisiin turvapaikka mahdollisimman monelle lajille. Jos näin ei tehtäisi, olisi koko mäki täynnä heinää ja pajukkoa ja lajistoltaan paljon köyhempi.

Ilman säännöllistä hoitoa tässäkin kuvassa olisi pelkkää vihreänruskeaa kastikkaa tai muuta heinää.

Tällä hetkellä me biologinplantut olemme siis Huipulla korvaamassa mammuttien roolia luonnossa. Ei ihan pienet saappaat täytettäväksi.

Helteisen heinäkuun kuvia

Heinäkuu lähestyy loppuaan ja huipulla on riittänyt hellettä. Paahtavasta helteestä huolimatta luonto jaksaa kukoistaa. Tässä muutama otos.


Sammakko, huomaa koko verrattuna viereiseen vesimittariin.

 



Isosiilikäs



Valkohäntäkauris



Etelänruusuruoho

 

 

Ukontulikukka

Keltainen ja alla valkoinen versio tummatulikukasta

Kivitasku ja aavaa maisemaa.

 

 

Kurjenpolvi



Sikoangervo
 

 

 

 

 

Ps. Vadelmat alkavat olla kypsiä ;)

Vuosaarenhuipun esteettömyys

 

Aiemmin tällä viikolla törmäsimme sähköpyörätuolilla liikkuvaan mieheen, joka kysyi, pääseekö Huipulle hänen kulkupelillään. Emmehän me kesäduunarit osanneet suorilta käsin vastata, joten asia piti tarkistaa esimiehiltä.

Kyllä pääsee, kuului vastaus. Vuosaarenhuipun pohjoiskautta kulkee esteetön reitti aivan mäen korkeimmalle kohdalle asti. Etelästä käsin pyörätuolilla ei pääse; jyrkät paahderinteet ja esteettömiksi mitoitetut nousut kun sopivat ymmärrettävästi varsin huonosti yhteen.

Sanottakoon ensiksi, että suorin ja ilmeisin reitti Niinisarentieltä mäen itärinteelle EI ole yleisölle avoin. Tie kulkee kaatopaikan työmaan läpi, eikä se ole turvallisuussyistä sallittu kuin työmaan ja pelastuslaitoksen työntekijöille.

GoogleMapsiin piirretty esteetön reitti löytyy täältä. Matkaa Niinisaarentien risteyksestä huipulle tuli karttaohjelman mukaan 2,12 kilometriä.

Esteetön reitti alkaa Niinisaarentien kupeessa olevalta parkkipaikalta, virallista kulkureittiä pitkin. Tie kulkee vanhan kaatopaikan ja Porvarinlahden ruovikon välistä Vuosaarenhuipun luoteisreunalle. Sieltä tie kiertää rinnettä pitkin Huipun laen pohjoiskärkeen. Tähän mennessä tie on ihan kuljettavan näköistä.



Parkkipaikalta lähdetään ilmoitustaulun ohi oikealle.



Tienmyötäisesti vasemmalle.



Jos olet tullut asfalttitietä, käänny tässä vasemmalle.
Päädyt edellisen risteyksen oikeaan haaraan.
(Kuvan kyltti näkyy edellisen kuvan oikeassa reunassa.)



 

 

Käänny tästä oikealle.

 

Suoraan eteenpäin tien keskellä olevien kivien ohi.
Mäki näkyy taustalla.



Jatka soratietä ylöspäin.

Pohjoiskärjessä iso tie tuntuu päättyvän risteykseen. Oikealle - ylämäkeen - lähtevää polkua pitkin mahtuu kuitenkin pyörätuolillakin. Sitä pitkin pääsee täyttömäen laelle, jonka pituudelta kulkee jälleen ihan tien näköinen tie - meidän luonnonhoitajien tarpeisiin rakennettu huoltotie.

 

 



Käänny oikealle.

 



Oikea ylösnouseva polku.






Kulje soratietä taustalla näkyvää huippua kohti.

Huoltotien päässä alkaa kivien reunustama polku, joka mutkittelee Vuosarenhuipun korkeimmalle huipulle. Polku on kinkkisen näköinen, mutta on rakennettu koko matkalta esteettömäksi. Polku saattaa olla kuitenkin käytön jäljiltä kivinen, joten kapuaminen voi vaatia malttia.



Tässä polku alkaa soratieltä.




Vielä viimeiset metrit.

 

 

 

Tervetuloa siis mäelle ihailemaan hulppeita maisemia vähän heikommilakin jaloilla!

Paahdetta odotellessa

Mäen elinympäristöjen kirjo sen kun kasvaa: tämän viikon ajan olemme puuhailleet  Kruunuvuorenrannan tulevan asuinalueen alta siirrettyjen maa-ainesten parissa. Kruunuvuorenrannan maata on kipattu paahdealueen vierelle, ja nyt vain odotamme, millaisia kasveja mullan siemenpankista oikein nousee. Kivinen akvedukti kuljettaa huipun yläosien sadevedet lehdon viereisen kivikon alle, josta vedet lopulta tihkuvat lehtoon.

Etualalla tuleva paahdealue ja takana valuvesien patoutumiskohdan kiviröykkiö, jonka oikealla puolella lehtokumpareet.

Uuden lehdon vierelle perustetaan myös uusi paahdealue. Laakeat kivet keräävät auringon lämpöä tasaten vuorokaudenaikaisia lämpötilaeroja ja lisäten paikan paahteisuutta. Kivien väliin istutetaan sitten erilaisia paahdekasveja, jotka toivottavasti houkuttelevat paikalle myös erilaisia hyönteiserikoisuuksia. Tänään aloitimme istutusurakan siirtämällä kangasajuruohoa, maksaruohoa ja keto-orvokkeja muualta Huipulta.

Ensiksi paahdealue putsataan kasveista ja kivipintoja maa-aineksesta...

... niin kangasajuruoholla on tilaa kasvaa.

¤¤¤¤¤¤¤

Loppukevennykseksi perjantaipupu ja -bambi:

Vuosaarenhuippu: The Next Generation

Epäonnen päivän kunniaksi aloitetaan vähän haikeammilla uutisilla: linnunpesiä on ryövätty, joukossa mahdollisesti jopa suojellun ruisrääkän pesä. Pääepäiltynä on kärppä, jonka olemme nähneet loikkivan kivikossa useampaan otteeseen.

Onneksi Huipun pesimätiheydet ovat sen verran korkeat, ettei yksi kärppä maata kaada. Alkukesän linnunlaulukakofonia on hiljennyt jo hyvän aikaa sitten, kun linnut ovat löytäneet kumppaninsa ja ruvenneet hautomaan muniaan ja ruokkimaan poikasiaan.

Ensimmäiset poikaset ovat jo alkaneet kokeilla omia siipiään: peippolintuja ja mustarastaita on ilmassa taas sangen kunnioitettavat määrät. Kivitaskut taas pomppivat kivikoissa poikasia syöttämässä. Lisäksi työmaan hiekkakentillä kipittävät pikkutyllipoikueet. Pitää alkaa varoa, mihin astuu...

Pikkutyllin poikanen kipittää aika haipakkaa!

... ja emon siipien alle suojaan.

Käenpiian pönttökuva on viime vuodelta, mutta tilanne on vastaava tänäkin vuonna: käenpiika pesii yhdessä pöntöistämme.

Tiaisen poikaset eivät ole ollenkaan näin rääpäleitä; kuva on toukokuulta. Nyt poikasilla alkaa jo olla sulat päällään.



Kivitaskut pesivät kivikoiden koloissa. Pahaksi onneksi ne eivät tiedä, mitkä kivikasoista on tarkoitus siirtää kaatopaikan maisemointia varten. Tässä merkataan kivitaskun pesiä, jotta kauhakuormaajat tietävät ottaa kivet muualta. 

Eli linnuilla menee selvästi ihan hyvin kärpästäkin huolimatta. Iloisten perhetapahtumien perään vielä loppukevennykseksi rantakäärmeen tervehdys:

Huipun herppejä

"Herppi" on biologislangia ja tarkoittaa sekä matelijoita että sammakkoeläimiä (englanniksi herpetofauna). Tokihan näitäkin tulee Huipulla vastaan: vaihtolämpöiset matelijat pitävät Huipun paahdealueiden lämmöstä ja kivenkolojen suojista, ja sammakkoeläimet löytävät elinympäristönsä lähistön kosteikoilta. Molemmille riittää Huipulla paljon hyönteisiä ja muita mönkijöitä ravinnoksi.

Toukokuun puolessavälissä toisen aallon kesäduunareita hellittiin heti kättelyssä taukokontin viereisen lätäkön kahdella (ehkä jopa kolmella) rantakäärmeellä. Nämä Vuosaaren kolkat ovatkin kyseisen lajin parhaimpia bongauspaikkoja Helsingissä. Samassa lätäkössä vipeltää myös tälläkin hetkellä sammakoiden nuijapäitä ja vesiliskoja. Kuvat suurenevat klikkaamalla.

Rantakäärme muuten liikkuu aika haipakkaa, niin vedessä kuin maallakin. Samassa altaassa oleilee myös vesiliskoja ja nuijapäitä.



Rantakäärmeelle ominaiset niskalaikut näkyvät selvästi - myös veden alla.

Myös puhtaita maamatelijoita on näkynyt. Toukokuun helteillä saattoi nähdä useammankin kyyn paistattelemassa päivää ja parittelemassa.

Kuvassa erottuvat selvästi vaaleampi ja pienempi koiras- sekä suurempi naaraskyy.
 

Ainakin me huipulla olemme tosi innoissamme myös kyiden näkemisestä, ja etenkin siitä, että Huipulle on asettunut runsas kyypopulaatio. Kyyt kun ovat harvinaistuneet koko maassa jo pitkän aikaa. Lisäksi kyyt pitävät sangen tehokkaasti myyrien ja muiden jyrsijöiden kantoja kurissa. Yhtenä syynä kyyn taantumiseen on ihmisvaino, mikä on nähdäksemme aivan turhaa: kyyt pelkäävät ihmistä ja pakenevat kävelyn aiheuttamaa töminää. Huipulla vierailevan on siis turha pelätä käärmeenpuremia, kunhan pitää koiransa kytkettynä. Etenkin näin kesähelteillä, kun vaihtolämpöiset käärmeet ovat lämpimiä ja vikkeliä liikkeissään, ne sujahtavat karkuun ennen kuin niitä ehtii kunnolla näkemäänkään.

Liskojakin ollaan nähty: vaskitsat ovat tulleet vastaan jo pariinkin otteeseen.

Sisiliskoja emme sen sijaan ole vielä tavanneet, mitä olemme vähän ihmetelleet. Ilmeisesti tämä vuosi on ollut huono sisiliskovuosi koko maassa. Olemme silti toiveikkaita. Samoin rupikonna odottaa vielä havaitsemistaan, mutta sekin olisi vielä täysin mahdollinen. Sittenpä olisi Uudenmaan herpit siinä, viitasammakkoa lukuunottamatta. Mutta sen havaitseminen näin kuivalla paikalla on turha toivo. Katsotaan, saisiko sillekin joskus luotua sopivia elinympäristöjä...

Lisäys 13.6.
Ja näinhän me vain nähtiinkin se sisilisko, neljä päivää blogauksen jälkeen :)

Uusi kesä, uudet tyypit

Tervehdys!

Kesä on täällä, kuten myös Vuosarenhuipun kesäduunarit. Olemme joukko biologian opiskelijoita, kaikilla meistä jo useampi opiskeluvuosi takana. Jokaisen lajintuntemus painottuu johonkin eliöryhmään: joku ei osaa kasveja, toinen ei tunnista lintuja eikä kolmas tajua hyönteisistä mitään. Jokseenkin mennään siis edellisvuosien meiningillä.

Tänä kesänä kuitenkaan me emme ole yksin vastuussa lintubongareita häiritsevästä koneiden pörinästä, kun huipun viereistä vanhaa kaatopaikkaa maisemoidaan. Kuorma-autot ja kaivinkoneet synnyttävät paraikaa Vuosaarenhuipun pikkuveljeä, joka tullaan rakentamaan totuttuun tapaan täyteen erilaisia elinympäristöjä erilaisille lajeille. Tämä rakennustyö tuo oman mausteensa myös meidän kesäämme (sekä mahdollisesti tarjoaa tulevaisuudessa suunnittelutöitä joillekin meistä).

Meidän hommamme on siis pitää huolta siitä, että Vuosaarenhuippu kehittyy halutulla tavalla. Kitkemme voikukat ja ajamme lupiinit pois sieltä, missä ne tukahduttavat monipuolisemman kasvilajiston alleen, siimaamme katajantaimille valoa, siivoamme viikonlopun viettäjien roskat ja niin edelleen. Hyvin olennainen osa työtämme on myös havaintojen tekeminen Vuosaarenhuipun lajistosta ja kesän kehittymisestä, sekä havainnoista raportointi - tätä blogia unohtamatta.

Nähdään huipulla!

Kesäduunarit työnantajineen työn touhussa - kuten näkyy. Kiirettä helpottamaan on tulossa kesän mittaan vielä kaksi yhtä ahkeraa biologia.