...........................................

...........................................

perjantai 29. elokuuta 2014

Hajahavaintoja Huipun linnustosta

Syysmuutto tekee alkuaan, joten pikkuhiljaa voi alkaa kerimään lintukesää kasaan. Huippuhan on hyvä lintupaikka: alueella on monimuotoinen paikallislajisto, ja lisäksi korkea mäki meren äärellä on oiva muutonseurantapaikka. Linnustokin otetaan täällä huomioon: Huipulla on käynyt kesällä ammattilaislintukartoittaja, joka katsoo reviirien paikat ja toimii konsulttina hoitotoimenpiteitä suunniteltaessa. Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö me kesätyöntekijätkin välillä katseltaisi lintuja, ihan työnantajan luvalla :) Seuraavat lajit ovat meidän havaitsemiamme, työajalla.

Huipun laajat pusikot ja avomaat näkyvät lintulajistossa ja tiheyksissä. Huipun ylivoimaisesti yleisin pesimälintu on pensaskerttu, joilla oli kymmeniä pesiä Huipun vatukoissa ja pajukoissa. Runsaasti on ollut myös kivitaskujen ja niitykirvisten pesiä. Jonkin verran täällä on pesinyt myös fasaaneja, kiuruja ja västäräkkejä. Ruderaattilajistoa on myös kivasti: tiklit ja hempot ovat värittäneet takiaismättäitä pitkin kesää. Pesipä yksi pari pensastaskujakin. Alkukesästä viitasirkkalintu särisi itärinteen niityllä.

Tikli, söpöläinen

Mäen pusikoissa ja viereisissä lehdeskoivikoissa on myös ollut elämää. Huipun saarnilehdossa lauleli useampikin viitakerttunen, ja lehdeskoivikossa puolestaan luhtakerttunen, määrättömästi pajulintuja ja satakieliä, mustapääkerttu ja niin edelleen. Punavarpusia lauleli niinikään siellä täällä. Kaikki Etelä-Suomen rastaslajit ovat myös kuuluttaneet itsestään.



Nuori räkättirastas
Mustarastas
Elämää on myös taivaalla. Oliko se nyt ensimmäinen vai toinen työpäivä, kun päittemme yli lensi kaksi kattohaikaraa. Myös harmaahaikaroita on lentänyt Huipun yli säännöllisesti. Kesän helteillä mäen yllä lenteli taukoamatta lokkeja sekä haara- ja tervapääskyjä. Ja juuri nyt taivaan täyttävät aina välillä toinen toistaan isommat hanhiparvet.

Kalalokki ja kesäkuun räntäsade

Kattohaikarat

Harmaahaikara
Viereisten metsien ansiosta myös metsälintujen äänet ovat olleet osa Huipun äänimaisemaa. Joukossa mm. metsäkirvisiä, käpytikkoja, hömötiaisia, korppeja, käenpiika ja palokärki.

Kahlaajiakin on näkynyt. Pikkutyllejä Huipun hiekka-aukeilla pesi kolme paria. Lisäksi viereinen oja (ja työmaiden isot lätäköt) tarjosivat paikan parille metsäviklolle ja rantasipille.

Huipulla on aika paljon kaikenlaista pikkukivaa ja suojeltuja lajeja. Ruisrääkkiä rääkkyi toukokuussa toistakymmentä koirasta - jopa keskellä päivää. Pikkulepinkäisillä oli niinikään toistakymmentä reviiriä siellä täällä. Ja pesi täällä se kirjokerttukin, nyt sen uskaltaa jo sanoa, kun kaikki bongarit sen kuitenkin tietää :) Kaikki edellä mainitut ovat EU:n lintudirektiivin liitteen I lajeja, joten niiden pesintä Huipulla on sangen kova juttu.

Pikkulepinkäinen

Petopuolella on myös mennyt kivasti. Useampaan otteeseen taivaalla on mennyt merikotkaa, sääkseä, hiirihaukkaa, mehiläishaukkaa, varpushaukkaa, kanahaukkaa, tuulihaukkaa,  nuolihaukkaa sekä sini- ja ruskosuohaukkaa. Myös muuttohaukkakin suvaitsi näyttäytyä reilu viikko sitten. Aika hyvin ovat siis Suomen petosuvut edustettuna.

Tuulihaukka

Mehiläishaukka
Ruskosuohaukka
Varpushaukka
Ja kaikki nämä havainnot ilman mitään pidempää staijausta, työnteon lomassa. Ei ihan huono kesätyöpaikka lintuharrastajalle.

Tärkeimpänä meriharakka a´la Vuosaarenhuippu

perjantai 15. elokuuta 2014

Elokuun tunnelmointia

Syksy antaa jo merkkejä tulostaan: pihlajanmarjat punertavat, koivunlehdet kellertävät, ilmassa on syksyn valo ja ensimmäiset kesätyöntekijät jättävät Huipun (tältä erää). Mäen työt ovat vaihtuneet pitkälti seuraavan talven ja kevään valmisteluihin: laajoja kastikkameriä on niitetty, jotta keväällä saataisiin nopeasti synnytettyä matalia niittyjä kiuruja varten, vieraslajien juuria nyhdetään, jotta talvi tappaisi ne ja niin edelleen.

Yksi parhaista asioista Huipun kesässä on ollut seurata luonnon kehitystä. Nyt alkukesän vehreys ja kukkaloisto on alkanut vaihtua loppukesän murrettuihin sävyihin. Näihin maisemiin ei kyllästy!

Heinä rusehtaa ja pietaryrtit kellertävät.

Loppukesän vihreää.

Elokuun sade- ja ukkoskuurot ovat pitäneet mielen nöyränä luonnonvoimien edessä.

Pilvet voivat toki olla komeita, vaikkeivat ukkostaisikaan.

Katajarinnettä osalti niitettynä.

Itärinteelle on avattu myös uusi sala-aukea, josta aukeavat hienot näkymät.

Elokuuhun kuuluvat myös Huipun porukan virkistyspäivät. Elokuun ensimmäisellä viikolla kävimme tutustumassa Liesjärven kansallispuistoon.

perjantai 8. elokuuta 2014

Allelopatia

Viime viikolla kirjoitimme siitä, miksi puutumme Huipun kasviston luontaiseen kehitykseen ja kuinka avoimet alueet ovat tärkeitä Huipun lajiston monimuotoisuudelle. Yksi asia jäi vielä kertomatta: allelopatia.

Allelopatian voisi suomentaa "kasvien kemiallinen sodankäynti". Jotkin kasvit nimittäin erittävät kaasuja, jotka haittaavat ympäröivien kasvien kasvua tai siementuotantoa. Tällaisia lajeja ovat muun muassa lupiini, pietaryrtti ja pujo. Allelopatia on kyseisille kasveille toki melkoinen evolutiivinen etu, mutta koska haluamme pitää Huipun lajiston mahdollisimman monimuotoisena, estämme myös näiden kasvien yksipuolisten kasvustojen synnyn. Toisaalta allelopatia voi helpottaa meidän työtämme: esimerkiksi paahdealueelle istutetut kangasajuruoho ja kanerva kun pitävät allelopatian avulla kilpailijansa melko hyvin loitolla.

Pujon ja pietaryrtin kitkeminen tietyiltä arvokkailta alueilta on ollut yksi koko kesän mittainen tehtävämme. Joillakin alueilla haluamme nimittäin tukea herkempää kasvillisuutta, joten käymme poistamassa sieltä liian ärhäkät kilpailijat. Toki pujoa ja pietaryrttiäkin jätetään kasvamaan vapaasti, paljonkin, ovathan ne hyviä mesikasveja hyönteisille ja talviravintoa pikkulinnuille. Onhan täällä mäellä tilaa :)




Pietaryrtti on peitonnut muut kasvit.
Kangasajuruohon seassa eivät muut kasvit juuri viihdy - ja hyvä niin.

Pölyttäjät viihtyvät siellä(kin), missä pietaryrtit jätetään kasvamaan.

perjantai 1. elokuuta 2014

"Miksi te siellä oikein kyykitte?"

Parikin kertaa on tullut vastaan tilanne, jossa ihmiset ovat kummastelleet, miksi oikein hääräämme Huipulla. Senhän piti olla uusi luontoalue, eikä hoidettua puistoa. Miksei luontoa voisi vain jättää oman onnensa nojaan?

Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin Huipun tarkoitus on alusta asti ollut kerätä talteen erilaisia palasia rakennusten ja muun maankäytön alle jääneistä helsinkiläisistä luontokohteista. Huipun rinteeseen on esimerkiksi siirretty lehtomaata Vuosaaren sataman alle jääneestä Käärmeniemen lehdosta, jolloin palanen kyseisen lehdon kasvillisuutta on onnistuttu säilömään Helsinkiin. Toisena esimerkkinä voidaan mainita Huipun läheisen tyynylaava-alueen omalaatuinen paahdekasvillisuus, joka on onnistuneesti siirretty Huipun laelle. Vuosaarenhuipun tarkoitus on siis olla jotakin luontoalueen ja ulkoilmamuseon väliltä, joten on luonnollista, että eri alueet halutaan saada kehittymään oikeaan suuntaan - eli esimerkiksi pidetään huoli, etteivät vieraslajit valloita alueita. Tarkoitus on vähentää hoitoa asteittain, kun luonto kehittyy niin pitkälle, että se ylläpitää itsensä halutunlaisena.
 

Tähän olisi tarkoitus saada nousemaan Kruunuvuorenrannan lehtojen kasvillisuus. Ilman hoitoa siihen tulisi todennäköisesti pelkkä lupiinimeri. Kuva vuodelta 2013.

Toisekseen, erilaisten hyödyllisten häiriöiden ja avomaan raivaamisen merkitystä luonnolle ei kannata aliarvioida. Vuosaarenhuipun luontoarvot keskittyvät ennen kaikkea avomaiden - niittyjen, ketojen, paahdealueiden - lajistoihin. Ja ne eivät olisi olemassa Huipulla ilman aktiivista kitkemistä, raivaamista ja avaamista.

Suomen uhanalaisista lajeista yli 20 % on uhanalaisia siksi, että laadukkaita avomaita on liian vähän. Näitä lajeja tavataan kutsua "kulttuurilajeiksi", sillä ne esiintyvät ennen kaikkea vanhoissa kulttuuriympäristöissä, kuten hakamailla, kartanonpuistoissa tai laidunniityillä, joiden umpeenkasvu on estetty joko kotieläinten tai viikatteen avulla. Uhanalaisia kulttuurilajeja on Suomessa yli 1800, ja siihen vielä ei-uhanalaiset päälle, kyse ei siis ole pienestä lajimäärästä. Kulttuurilajien historia ulottuu kuitenkin ihmistoimintaa kauemmaksi: ei tuollainen monimuotoisuus kehity siinä reilussa parissa tuhannessa vuodessa, jona ihminen on oikeasti vaikuttanut Euroopan luontoon.

Jääkauden jälkeen, tuhansia vuosia sitten Eurooppa ja Pohjola olivat suurten nisäkkäiden temmellyskenttää. Täällä oli mammutteja, villasarvikuonoja, visenttejä ja muuta ns. megafaunaa. Ja niitä oli paljon. Nykykäsityksen mukaan Euraasian megafaunamäärät ovat olleet verrannollisia nykyisiin Afrikan savanneihin. Tuollainen määrä isoja laiduntajia - joista osa söi myös havupuuta - on tallannut, syönyt ja kuluttanut valtavia määriä metsiä, taimikoita ja niittyjä. Suomenkaan metsät eivät ole esimerkiksi olleet pelkkää vanhaa aarniometsää, vaan joukossa on ollut eriasteisesti kulutettuja metsiä.

Megafaunan ylläpitämää avomaata. Kuva: Wikipedia, CC-lisenssi
Megafaunan ansiosta Euroopassa on siis ollut luonnostaan paljon erilaisia niittyjä, ketoja ja muita avomaita, joille on luonnollisesti kehittynyt ihan omanlainen lajistonsa: ne "kulttuurilajit", jotka pitävät auringon paahteesta ja ovat alttiita umpeenkasvulle.

Sitten tuli ihminen. Muutama tuhat vuotta sitten Euraasian megafauna, ne mammutit ja villasarvikuonot, kirjaimellisesti metsästettiin sukupuuttoon. Samalla loppui heinikoiden raivaus herkiltä kedoilta ja pajupuskien syöminen niittyjä peittämästä.

Onneksi ihminen toi mukanaan myös kulutusta, eli perinteistä maataloustoimintaa. Mammutit korvaantuivat lehmillä, lampailla, hevosilla ja viikatteilla. Karjalan kunnaat pidettin avoimina kaskeamalla, ja niittyjä valtaavat heinikot katosivat kotieläinten suihin. Avomaiden lajistolla oli jälleen hyvät oltavat. Tuskin lajisto oli täysin samanlainen kuin mammuttien aikaan, mutta monimuotoinen ja rakenteeltaan samankaltainen yhtä kaikki.

1900-luvun ajan maatalouden tehostumisen sivutuotteena perinteiset maatalousympäristöt ovat käyneet vähiin. Kotieläimet eivät enää käyskentele laitumilla, vaan saavat rehunsa yksipuolisilta pelloilta. Monimuotoiselle niitty- ja ketolajistolle ei ole enää sijaa, ja vanhat niityt ja kedot joko kasvavat umpeen tai on muutettu pelloiksi.

Mikäli siis haluamme säilyttää avomaan lajiston osana luontoamme, täytyy ihmisen itsensä ylläpitää sopivia elinympäristöjä. Se tarkoittaa juuri juolavehnän kitkemistä hietikoilta, heinän niittämistä kukkaniityiltä, pajujen raivaamista lehdoista ja niin edelleen.

Sitä me täällä Huipulla teemme. Kitkemme ja niitämme biodiversiteetti mielessä valikoiden erilaisia kasveja, jotka muuten valtaisivat monimuotoiset avomaamme. Yritämme huomioida monipuolisesti erilaisia eliöryhmiä pistiäisistä lintuihin ja kasveista hämähäkkeihin, jotta tälle pienelle alueelle saataisiin turvapaikka mahdollisimman monelle lajille. Jos näin ei tehtäisi, olisi koko mäki täynnä heinää ja pajukkoa ja lajistoltaan paljon köyhempi.

Ilman säännöllistä hoitoa tässäkin kuvassa olisi pelkkää vihreänruskeaa kastikkaa tai muuta heinää.

Tällä hetkellä me biologinplantut olemme siis Huipulla korvaamassa mammuttien roolia luonnossa. Ei ihan pienet saappaat täytettäväksi.