...........................................

...........................................

maanantai 22. joulukuuta 2014

Kevyen lumikuorrutuksen saanut Vuosaarenhuippu toivottaa Joulurauhaa jokaiselle.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Miksi me oikein teemme tätä?

Ihan aiheellinen kysymys on, minkä takia Huippua pitää hoitaa sellaisella pieteetillä kuin me hoidamme (toki toinen aiheellinen kysymys olisi, miksi mäkeä ei hoideta vielä suuremmalla vaivalla, mutta ei mennä siihen). Ihan hyvin tämänkin mäen olisi voinut perustaa perus virkistysalueeksi, jota hoidetaan tutuilla virkistysalueiden hoitomenetelmillä.

Miksi katajaketo? Miksei nurmikkoa?
Vastaus on tietenkin se, että me välitämme luonnosta ja haluamme tukea helsinkiläistä luontoa niin hyvin kuin vain pienellä mäellämme pystymme. Tästä seuraa luonnollisesti jatkokysymys: miksi me oikein välitämme siitä luonnosta ja haluamme tukea sitä?

Vastaus voi ihan hyvin olla se, että meille luonnon kauneudella ja monimuotoisuudella on itseisarvo; jokainen laji ja luontotyyppi on arvokas, joten niiden tukeminen nyt vaan on meistä tärkeää ja itsestään selvää. Luonnon itseisarvo ei kuitenkaan ole ainoa syy, miksi haluamme luoda Huipusta luontokeitaan; itseisarvoilla kun on paha perustella mitään niille, jotka eivät jaa samoja arvoja.

Me olemme mäellä suojelemassa paitsi luontoa itseään, myös ihmisiä. Ihmiskunta on täysin riippuvainen luonnosta, eikä tässä ole mitään epäselvää. Tätä asetelmaa selventävät niin kutsutut ekosysteemipalvelut. Luonto tarjoaa ihmiskunnalle erilaisia hyötyjä ja välttämättömyyksiä, joita voidaan eritellä. Kasvit yhteyttävät meille hapen jota hengitämme, maan matoset pitävät peltomme viljelykelpoisina, kaupunkimetsät tasaavat paikallisilmaston lämpöhuippuja ja niin edelleen. Kaiken tämän luonto tarjoaa ihmiskunnalle aivan ilmaiseksi.

Rahallisen arvon laskeminen luonnon tarjoamille palveluille on pakostikin hieman väkinäistä, eikä anna täysin tarkkaa kuvaa, mutta mainittakoon, että esimerkiksi täällä havumetsien tarjoamien ekosysteemipalvelujen määrän on arvioitu olevan melkein 1600 dollaria hehtaaria kohden vuodessa. Kun Suomessa on 26 miljoonaa hehtaaria metsää, on metsiemme tarjoamien ekosysteemipalveluiden rahallinen arvo 41,6 miljardia dollaria. Joka vuosi. Vaikka laskelma on vain karkea arvio, on selvää, ettei kyse ole mistään pikkurahoista.

Piirros: Seppo Leinonen, www.seppo.net
Rahaa kiinnostavampaa on kuitenkin miettiä itse niitä palveluja sekä sitä, miten erilaiset ekosysteemipalvelut saadaan turvattua. Otetaan esimerkiksi pölytys. Kukissa vierailevat perhoset ja mesipistiäiset ovat vastuussa varsin monen ravintokasvin lisääntymisestä. Pölyttäjähyönteisten massasukupuuttoon on jo kiinnitetty huomiota laajalti. Yksi vallalla oleva käsitys on se, että tärkeä syy sukupuuttoihin ja populaatioiden pienenemiseen on yksinkertaisesti sopivien elinympäristöjen häviäminen. Kunnollisia avomaita ja pesäpaikkoja ei vaan enää ole.

Luomalla Huipulle erilaisia avomaiden elinympäristöjä yritämme siis pitää osaltamme huolen siitä, että erilaisilla pölyttäjillä on edes yksi turvapaikka Helsingissä. Ei yksi mäki biodiversiteettiä pelasta, mutta onpahan maailmassa yksi elinympäristö enemmän. Luomalla sopivia, mietittyjä avomaiden elinympäristöjä osana muuta maankäyttöä vaikka Uudellemaalle voisimme luoda toimivan elinympäristöjen verkoston, joka voisi ylläpitää monimuotoista pölyttäjälajistoa pitkälläkin aikavälillä - ja näin ollen turvata toimivat ja täysin ilmaiset pölytyspalvelut pelloillamme ja puutarhoissamme. Yritämme toimia tässä työssä suunnannäyttäjinä, toivotaan, että myös muualle ruvetaan synnyttämään kunnollisia avomaita.

Tämäkin perhonen voi osoittautua yllättävän arvokkaaksi.

Jokainen laji on joutunut erikoistumaan tietynlaisiin olosuhteisiin. Näin ollen jokaisella lajilla on omanlaisensa paikkansa ekosysteemissä, jossa se "toimii" osana ekosysteemiä muita lajeja paremmin. Ekosysteemipalvelujen turvaamiseksi meidän pitää pitää luonto mahdollisimman terveenä ja toimivana, mikä siis edellyttää monimuotoisen lajiston säilymistä. Sukupuuttotahti on tällä hetkellä maailmassa tuhatkertainen verrattuna ihmistä edeltävään aikaan, joten asialla alkaisi jo olla kiire.

Huipun lajikirjoa. Jokainen laji on omanlainen, vaikka viihtyvätkin vierekkäin.
Turvataksemme ihmiskunnan tulevaisuuden meidän siis täytyy pitää huolta siitä, että luonnon monimuotoisuuden hupeneminen saadaan pysäytettyä. Tämä on asia, joka pitäisi ottaa huomioon osana kaikkea maankäyttöä - ja sitä me Huipulla teemme. Paitsi, että hoitamalla Huippua juuri tällä tavalla saamme estettyä sukupuuttoja yhden paikallispopulaation verran, synnytämme Helsinkiin mielenkiintoisen virkistysalueen, turvaamme laajalti erilaisia ekosysteemipaveluja ja säästämme kaupungin rahoja. Huipun hoito on nimittäin kaikesta huolimatta tavalliseen puistoon verrattuna halpaa.

Ei ihan huono diili.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Lajilista sen kun kasvaa...

... tällä kertaa vähän eksoottisemmalla otuksella. Liekö karannut jostain vuosaarelaisesta kodista vai sataman banaanilastista...


Joka tapauksessa pikku lohikäärme vietiin onnellisesti turvaan Mellunkylän pelastusasemalle.

perjantai 29. elokuuta 2014

Hajahavaintoja Huipun linnustosta

Syysmuutto tekee alkuaan, joten pikkuhiljaa voi alkaa kerimään lintukesää kasaan. Huippuhan on hyvä lintupaikka: alueella on monimuotoinen paikallislajisto, ja lisäksi korkea mäki meren äärellä on oiva muutonseurantapaikka. Linnustokin otetaan täällä huomioon: Huipulla on käynyt kesällä ammattilaislintukartoittaja, joka katsoo reviirien paikat ja toimii konsulttina hoitotoimenpiteitä suunniteltaessa. Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö me kesätyöntekijätkin välillä katseltaisi lintuja, ihan työnantajan luvalla :) Seuraavat lajit ovat meidän havaitsemiamme, työajalla.

Huipun laajat pusikot ja avomaat näkyvät lintulajistossa ja tiheyksissä. Huipun ylivoimaisesti yleisin pesimälintu on pensaskerttu, joilla oli kymmeniä pesiä Huipun vatukoissa ja pajukoissa. Runsaasti on ollut myös kivitaskujen ja niitykirvisten pesiä. Jonkin verran täällä on pesinyt myös fasaaneja, kiuruja ja västäräkkejä. Ruderaattilajistoa on myös kivasti: tiklit ja hempot ovat värittäneet takiaismättäitä pitkin kesää. Pesipä yksi pari pensastaskujakin. Alkukesästä viitasirkkalintu särisi itärinteen niityllä.

Tikli, söpöläinen

Mäen pusikoissa ja viereisissä lehdeskoivikoissa on myös ollut elämää. Huipun saarnilehdossa lauleli useampikin viitakerttunen, ja lehdeskoivikossa puolestaan luhtakerttunen, määrättömästi pajulintuja ja satakieliä, mustapääkerttu ja niin edelleen. Punavarpusia lauleli niinikään siellä täällä. Kaikki Etelä-Suomen rastaslajit ovat myös kuuluttaneet itsestään.



Nuori räkättirastas
Mustarastas
Elämää on myös taivaalla. Oliko se nyt ensimmäinen vai toinen työpäivä, kun päittemme yli lensi kaksi kattohaikaraa. Myös harmaahaikaroita on lentänyt Huipun yli säännöllisesti. Kesän helteillä mäen yllä lenteli taukoamatta lokkeja sekä haara- ja tervapääskyjä. Ja juuri nyt taivaan täyttävät aina välillä toinen toistaan isommat hanhiparvet.

Kalalokki ja kesäkuun räntäsade

Kattohaikarat

Harmaahaikara
Viereisten metsien ansiosta myös metsälintujen äänet ovat olleet osa Huipun äänimaisemaa. Joukossa mm. metsäkirvisiä, käpytikkoja, hömötiaisia, korppeja, käenpiika ja palokärki.

Kahlaajiakin on näkynyt. Pikkutyllejä Huipun hiekka-aukeilla pesi kolme paria. Lisäksi viereinen oja (ja työmaiden isot lätäköt) tarjosivat paikan parille metsäviklolle ja rantasipille.

Huipulla on aika paljon kaikenlaista pikkukivaa ja suojeltuja lajeja. Ruisrääkkiä rääkkyi toukokuussa toistakymmentä koirasta - jopa keskellä päivää. Pikkulepinkäisillä oli niinikään toistakymmentä reviiriä siellä täällä. Ja pesi täällä se kirjokerttukin, nyt sen uskaltaa jo sanoa, kun kaikki bongarit sen kuitenkin tietää :) Kaikki edellä mainitut ovat EU:n lintudirektiivin liitteen I lajeja, joten niiden pesintä Huipulla on sangen kova juttu.

Pikkulepinkäinen

Petopuolella on myös mennyt kivasti. Useampaan otteeseen taivaalla on mennyt merikotkaa, sääkseä, hiirihaukkaa, mehiläishaukkaa, varpushaukkaa, kanahaukkaa, tuulihaukkaa,  nuolihaukkaa sekä sini- ja ruskosuohaukkaa. Myös muuttohaukkakin suvaitsi näyttäytyä reilu viikko sitten. Aika hyvin ovat siis Suomen petosuvut edustettuna.

Tuulihaukka

Mehiläishaukka
Ruskosuohaukka
Varpushaukka
Ja kaikki nämä havainnot ilman mitään pidempää staijausta, työnteon lomassa. Ei ihan huono kesätyöpaikka lintuharrastajalle.

Tärkeimpänä meriharakka a´la Vuosaarenhuippu

perjantai 15. elokuuta 2014

Elokuun tunnelmointia

Syksy antaa jo merkkejä tulostaan: pihlajanmarjat punertavat, koivunlehdet kellertävät, ilmassa on syksyn valo ja ensimmäiset kesätyöntekijät jättävät Huipun (tältä erää). Mäen työt ovat vaihtuneet pitkälti seuraavan talven ja kevään valmisteluihin: laajoja kastikkameriä on niitetty, jotta keväällä saataisiin nopeasti synnytettyä matalia niittyjä kiuruja varten, vieraslajien juuria nyhdetään, jotta talvi tappaisi ne ja niin edelleen.

Yksi parhaista asioista Huipun kesässä on ollut seurata luonnon kehitystä. Nyt alkukesän vehreys ja kukkaloisto on alkanut vaihtua loppukesän murrettuihin sävyihin. Näihin maisemiin ei kyllästy!

Heinä rusehtaa ja pietaryrtit kellertävät.

Loppukesän vihreää.

Elokuun sade- ja ukkoskuurot ovat pitäneet mielen nöyränä luonnonvoimien edessä.

Pilvet voivat toki olla komeita, vaikkeivat ukkostaisikaan.

Katajarinnettä osalti niitettynä.

Itärinteelle on avattu myös uusi sala-aukea, josta aukeavat hienot näkymät.

Elokuuhun kuuluvat myös Huipun porukan virkistyspäivät. Elokuun ensimmäisellä viikolla kävimme tutustumassa Liesjärven kansallispuistoon.

perjantai 8. elokuuta 2014

Allelopatia

Viime viikolla kirjoitimme siitä, miksi puutumme Huipun kasviston luontaiseen kehitykseen ja kuinka avoimet alueet ovat tärkeitä Huipun lajiston monimuotoisuudelle. Yksi asia jäi vielä kertomatta: allelopatia.

Allelopatian voisi suomentaa "kasvien kemiallinen sodankäynti". Jotkin kasvit nimittäin erittävät kaasuja, jotka haittaavat ympäröivien kasvien kasvua tai siementuotantoa. Tällaisia lajeja ovat muun muassa lupiini, pietaryrtti ja pujo. Allelopatia on kyseisille kasveille toki melkoinen evolutiivinen etu, mutta koska haluamme pitää Huipun lajiston mahdollisimman monimuotoisena, estämme myös näiden kasvien yksipuolisten kasvustojen synnyn. Toisaalta allelopatia voi helpottaa meidän työtämme: esimerkiksi paahdealueelle istutetut kangasajuruoho ja kanerva kun pitävät allelopatian avulla kilpailijansa melko hyvin loitolla.

Pujon ja pietaryrtin kitkeminen tietyiltä arvokkailta alueilta on ollut yksi koko kesän mittainen tehtävämme. Joillakin alueilla haluamme nimittäin tukea herkempää kasvillisuutta, joten käymme poistamassa sieltä liian ärhäkät kilpailijat. Toki pujoa ja pietaryrttiäkin jätetään kasvamaan vapaasti, paljonkin, ovathan ne hyviä mesikasveja hyönteisille ja talviravintoa pikkulinnuille. Onhan täällä mäellä tilaa :)




Pietaryrtti on peitonnut muut kasvit.
Kangasajuruohon seassa eivät muut kasvit juuri viihdy - ja hyvä niin.

Pölyttäjät viihtyvät siellä(kin), missä pietaryrtit jätetään kasvamaan.

perjantai 1. elokuuta 2014

"Miksi te siellä oikein kyykitte?"

Parikin kertaa on tullut vastaan tilanne, jossa ihmiset ovat kummastelleet, miksi oikein hääräämme Huipulla. Senhän piti olla uusi luontoalue, eikä hoidettua puistoa. Miksei luontoa voisi vain jättää oman onnensa nojaan?

Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin Huipun tarkoitus on alusta asti ollut kerätä talteen erilaisia palasia rakennusten ja muun maankäytön alle jääneistä helsinkiläisistä luontokohteista. Huipun rinteeseen on esimerkiksi siirretty lehtomaata Vuosaaren sataman alle jääneestä Käärmeniemen lehdosta, jolloin palanen kyseisen lehdon kasvillisuutta on onnistuttu säilömään Helsinkiin. Toisena esimerkkinä voidaan mainita Huipun läheisen tyynylaava-alueen omalaatuinen paahdekasvillisuus, joka on onnistuneesti siirretty Huipun laelle. Vuosaarenhuipun tarkoitus on siis olla jotakin luontoalueen ja ulkoilmamuseon väliltä, joten on luonnollista, että eri alueet halutaan saada kehittymään oikeaan suuntaan - eli esimerkiksi pidetään huoli, etteivät vieraslajit valloita alueita. Tarkoitus on vähentää hoitoa asteittain, kun luonto kehittyy niin pitkälle, että se ylläpitää itsensä halutunlaisena.
 

Tähän olisi tarkoitus saada nousemaan Kruunuvuorenrannan lehtojen kasvillisuus. Ilman hoitoa siihen tulisi todennäköisesti pelkkä lupiinimeri. Kuva vuodelta 2013.

Toisekseen, erilaisten hyödyllisten häiriöiden ja avomaan raivaamisen merkitystä luonnolle ei kannata aliarvioida. Vuosaarenhuipun luontoarvot keskittyvät ennen kaikkea avomaiden - niittyjen, ketojen, paahdealueiden - lajistoihin. Ja ne eivät olisi olemassa Huipulla ilman aktiivista kitkemistä, raivaamista ja avaamista.

Suomen uhanalaisista lajeista yli 20 % on uhanalaisia siksi, että laadukkaita avomaita on liian vähän. Näitä lajeja tavataan kutsua "kulttuurilajeiksi", sillä ne esiintyvät ennen kaikkea vanhoissa kulttuuriympäristöissä, kuten hakamailla, kartanonpuistoissa tai laidunniityillä, joiden umpeenkasvu on estetty joko kotieläinten tai viikatteen avulla. Uhanalaisia kulttuurilajeja on Suomessa yli 1800, ja siihen vielä ei-uhanalaiset päälle, kyse ei siis ole pienestä lajimäärästä. Kulttuurilajien historia ulottuu kuitenkin ihmistoimintaa kauemmaksi: ei tuollainen monimuotoisuus kehity siinä reilussa parissa tuhannessa vuodessa, jona ihminen on oikeasti vaikuttanut Euroopan luontoon.

Jääkauden jälkeen, tuhansia vuosia sitten Eurooppa ja Pohjola olivat suurten nisäkkäiden temmellyskenttää. Täällä oli mammutteja, villasarvikuonoja, visenttejä ja muuta ns. megafaunaa. Ja niitä oli paljon. Nykykäsityksen mukaan Euraasian megafaunamäärät ovat olleet verrannollisia nykyisiin Afrikan savanneihin. Tuollainen määrä isoja laiduntajia - joista osa söi myös havupuuta - on tallannut, syönyt ja kuluttanut valtavia määriä metsiä, taimikoita ja niittyjä. Suomenkaan metsät eivät ole esimerkiksi olleet pelkkää vanhaa aarniometsää, vaan joukossa on ollut eriasteisesti kulutettuja metsiä.

Megafaunan ylläpitämää avomaata. Kuva: Wikipedia, CC-lisenssi
Megafaunan ansiosta Euroopassa on siis ollut luonnostaan paljon erilaisia niittyjä, ketoja ja muita avomaita, joille on luonnollisesti kehittynyt ihan omanlainen lajistonsa: ne "kulttuurilajit", jotka pitävät auringon paahteesta ja ovat alttiita umpeenkasvulle.

Sitten tuli ihminen. Muutama tuhat vuotta sitten Euraasian megafauna, ne mammutit ja villasarvikuonot, kirjaimellisesti metsästettiin sukupuuttoon. Samalla loppui heinikoiden raivaus herkiltä kedoilta ja pajupuskien syöminen niittyjä peittämästä.

Onneksi ihminen toi mukanaan myös kulutusta, eli perinteistä maataloustoimintaa. Mammutit korvaantuivat lehmillä, lampailla, hevosilla ja viikatteilla. Karjalan kunnaat pidettin avoimina kaskeamalla, ja niittyjä valtaavat heinikot katosivat kotieläinten suihin. Avomaiden lajistolla oli jälleen hyvät oltavat. Tuskin lajisto oli täysin samanlainen kuin mammuttien aikaan, mutta monimuotoinen ja rakenteeltaan samankaltainen yhtä kaikki.

1900-luvun ajan maatalouden tehostumisen sivutuotteena perinteiset maatalousympäristöt ovat käyneet vähiin. Kotieläimet eivät enää käyskentele laitumilla, vaan saavat rehunsa yksipuolisilta pelloilta. Monimuotoiselle niitty- ja ketolajistolle ei ole enää sijaa, ja vanhat niityt ja kedot joko kasvavat umpeen tai on muutettu pelloiksi.

Mikäli siis haluamme säilyttää avomaan lajiston osana luontoamme, täytyy ihmisen itsensä ylläpitää sopivia elinympäristöjä. Se tarkoittaa juuri juolavehnän kitkemistä hietikoilta, heinän niittämistä kukkaniityiltä, pajujen raivaamista lehdoista ja niin edelleen.

Sitä me täällä Huipulla teemme. Kitkemme ja niitämme biodiversiteetti mielessä valikoiden erilaisia kasveja, jotka muuten valtaisivat monimuotoiset avomaamme. Yritämme huomioida monipuolisesti erilaisia eliöryhmiä pistiäisistä lintuihin ja kasveista hämähäkkeihin, jotta tälle pienelle alueelle saataisiin turvapaikka mahdollisimman monelle lajille. Jos näin ei tehtäisi, olisi koko mäki täynnä heinää ja pajukkoa ja lajistoltaan paljon köyhempi.

Ilman säännöllistä hoitoa tässäkin kuvassa olisi pelkkää vihreänruskeaa kastikkaa tai muuta heinää.

Tällä hetkellä me biologinplantut olemme siis Huipulla korvaamassa mammuttien roolia luonnossa. Ei ihan pienet saappaat täytettäväksi.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Helteisen heinäkuun kuvia

Heinäkuu lähestyy loppuaan ja huipulla on riittänyt hellettä. Paahtavasta helteestä huolimatta luonto jaksaa kukoistaa. Tässä muutama otos.

Sammakko, huomaa koko verrattuna viereiseen vesimittariin.
 

Isosiilikäs


Valkohäntäkauris


Etelänruusuruoho

 
 

Ukontulikukka



Keltainen ja alla valkoinen versio tummatulikukasta









Kivitasku ja aavaa maisemaa.
 
 




Kurjenpolvi


Sikoangervo
 
 
 
 
 
Ps. Vadelmat alkavat olla kypsiä ;)



maanantai 14. heinäkuuta 2014

Vuosaarenhuipun esteettömyys

 
Aiemmin tällä viikolla törmäsimme sähköpyörätuolilla liikkuvaan mieheen, joka kysyi, pääseekö Huipulle hänen kulkupelillään. Emmehän me kesäduunarit osanneet suorilta käsin vastata, joten asia piti tarkistaa esimiehiltä.

Kyllä pääsee, kuului vastaus. Vuosaarenhuipun pohjoiskautta kulkee esteetön reitti aivan mäen korkeimmalle kohdalle asti. Etelästä käsin pyörätuolilla ei pääse; jyrkät paahderinteet ja esteettömiksi mitoitetut nousut kun sopivat ymmärrettävästi varsin huonosti yhteen.

Sanottakoon ensiksi, että suorin ja ilmeisin reitti Niinisarentieltä mäen itärinteelle EI ole yleisölle avoin. Tie kulkee kaatopaikan työmaan läpi, eikä se ole turvallisuussyistä sallittu kuin työmaan ja pelastuslaitoksen työntekijöille.

GoogleMapsiin piirretty esteetön reitti löytyy täältä. Matkaa Niinisaarentien risteyksestä huipulle tuli karttaohjelman mukaan 2,12 kilometriä.

Esteetön reitti alkaa Niinisaarentien kupeessa olevalta parkkipaikalta, virallista kulkureittiä pitkin. Tie kulkee vanhan kaatopaikan ja Porvarinlahden ruovikon välistä Vuosaarenhuipun luoteisreunalle. Sieltä tie kiertää rinnettä pitkin Huipun laen pohjoiskärkeen. Tähän mennessä tie on ihan kuljettavan näköistä.


Parkkipaikalta lähdetään ilmoitustaulun ohi oikealle.



Tienmyötäisesti vasemmalle.



Jos olet tullut asfalttitietä, käänny tässä vasemmalle.
Päädyt edellisen risteyksen oikeaan haaraan.
(Kuvan kyltti näkyy edellisen kuvan oikeassa reunassa.)


 
 
Käänny tästä oikealle.


 
Suoraan eteenpäin tien keskellä olevien kivien ohi.
Mäki näkyy taustalla.


Jatka soratietä ylöspäin.


Pohjoiskärjessä iso tie tuntuu päättyvän risteykseen. Oikealle - ylämäkeen - lähtevää polkua pitkin mahtuu kuitenkin pyörätuolillakin. Sitä pitkin pääsee täyttömäen laelle, jonka pituudelta kulkee jälleen ihan tien näköinen tie - meidän luonnonhoitajien tarpeisiin rakennettu huoltotie.
 
 

Käänny oikealle.
 

Oikea ylösnouseva polku.




Kulje soratietä taustalla näkyvää huippua kohti.



Huoltotien päässä alkaa kivien reunustama polku, joka mutkittelee Vuosarenhuipun korkeimmalle huipulle. Polku on kinkkisen näköinen, mutta on rakennettu koko matkalta esteettömäksi. Polku saattaa olla kuitenkin käytön jäljiltä kivinen, joten kapuaminen voi vaatia malttia.


Tässä polku alkaa soratieltä.



Vielä viimeiset metrit.
 
 
 

Tervetuloa siis mäelle ihailemaan hulppeita maisemia vähän heikommilakin jaloilla!